Vitrioli

Vitrioli

     Kun vanha rouva Green katosi, kukaan ei ollut siitä vähääkään yllättynyt. Vuosien avioliiton aikana oli jo useasti käynyt niin, että hän lähti odottamatta miehensä luota palatakseen taas pian takaisin. Kaikki ihmettelivät, miten Green oli kestänyt sellaista naista niin pitkään.

     Tämä pieni, laiha ja epämiellyttävän näköinen nainen loi hänelle maanpäällisen helvetin. Miehen oli annettava hänelle koko palkkansa viimeistä penniä myöten. Vaimo ei sallinut hänen käydä oluella, saati tupakoida. Itse hän kuitenkin poltti kuin tehtaan piippu, ja hänen suhteensa alkoholiin oli mitä myönteisin. Voisi sanoa, että suorastaan intiimi.

     Tämä Xantippa teki miehen elämästä kurjaa päivittäin. Kukaan ei ymmärtänyt, miksei mies ottanut hänestä eroa, mikä olisi merkinnyt hänelle vapautumista tyranniasta. Green vastasi tällaisiin kysymyksiin aina hymyillen: "Ei hänestä enää muunlaista tule."

     Kun katoaminen oli kestänyt yli kolme viikkoa, ihmiset alkoivat kummuilla. Vanha rouva Green oli tähän asti palannut aina viimeistään viikon kuluttua. Häneltä nimittäin loppuivat rahat.

     Green ilmoitti tapauksesta poliisille. Kadonneesta annettiin valtakunnallinen etsintäkuulutus. Asiaan puuttui myös televisio. Green kutsuttiin poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Tutkinnan otti hoitaakseen komissario Doney.

     ”Oletteko Allan Robin Green?” hän kysyi suoraan.

     ”Kyllä”, mies vastasi kuivasti.

     ”Olemme kutsuneet teidät tänne vaimonne katoamisen johdosta. Milloin näitte hänet viimeksi?”

     ”Se oli maaliskuun viidestoista päivä.”

     ”Miten voitte väittää sen niin tarkasti?”

     ”Silloin oli juuri palkkapäivä. Koskaan ei ollut käynyt niin, ettei vaimoni olisi tullut hakemaan rahoja. Hän tuli hakemaan ne suoraan tehtaalta. Illallakaan hän ei ilmestynyt kotiin. Rahat jäivät siis minulle.”

     ”Hm”, tutkija sanoi, ”se on mielenkiintoista.”

     ”Mitä teitte kyseisenä päivänä?”

     ”Nousin aamulla viideltä ja keitin teetä. Vaimo nukkui jonkin juhlinnan jäljiltä. Puoli kuuden maissa lähdin kotoa. Nousin junaan, joka kulkee varttia vaille, ja menin töihin. Viipyin siellä kolmeen asti. Töistä tulin suoraan kotiin. Vaimoa ei kuitenkaan enää näkynyt.”

     ”Missä olette töissä?” poliisi tiedusteli.

     ”Hootin kemiallisessa tehtaassa.”

     ”Ja mitä te siellä tarkalleen ottaen teette?”

     "Työskentelen rautateillä. Tehtäväni on kirjata ylös kaikki tehdasalueelle saapuvat junakoostumukset."

     "Hyvä on, tässä olisi kaikki tältä erää. Jos jotain ilmenee, kutsumme teidät vielä uudestaan. Näkemiin toistaiseksi."

     Mies nyökkäsi tervehdykseksi ja poistui.

     Seuraavana päivänä komisario suuntasi kemiantehtaalle. Jo kaukaa hän tunsi erikoisen hajun. Jotain mädänneiden kananmunien ja kärventyneen lihan väliltä. Portilla hän näytti vartijalle virkamerkkiään. Vartija tarkasti sen huolellisesti ja kirjasi hänet vieraskirjaan.

     "Minun täytyy puhua herra Greenin kanssa", komisario sanoi.

     "Kenen heistä? Meillä työskentelee täällä kaikkiaan viisi Greeniä."

     Vastaus yllätti poliisin.

     "Tarkoitatte varmaan sitä, jolta vaimo karkasi, eikö vain?" vartija vihjasi.

     "Kyllä, juuri häntä etsin."

     "Teidän täytyy kulkea tätä tietä suoraan ja kääntyä sitten tuon keltaisen rakennuksen kohdalla oikealle. Näette siellä sellaisen pienen mökin. Siellä Green pitää majaansa."

     Komisario kiitti tiedosta ja lähti ohjeiden mukaan osoitettuun suuntaan. Hän saapui pienehkölle yksikerroksiselle rakennukselle. Juuri silloin sieltä astui ulos noin viisikymmenvuotias vankkarakenteinen mies.

     "...päivää, mistä löytäisin herra Greenin? Olen poliisista. Komisario Doney."

     Miehen sanat eivät saaneet häntä hämilleen.

     "Hänellä on tänään iltavuoro, hän tulee vuoroon jälkeeni. Saapuu vasta lounaan jälkeen."

     Juuri silloin ohi ajoi veturi säiliövaunujen kanssa. Veturinkuljettaja tööttäsi tervehdykseksi. Lihava mies vastasi siihen huolettomalla kädenheilautuksella. Sitten hän kirjasi jotain vihkoonsa ja sulki työpäiväkirjan.

     "Jos haluatte, voitte odottaa häntä luonani", hän kehotti komisarioita.

     "Olette ystävällinen, tuhannet kiitokset."

     "Eipä kestä."

     Mies astui sisään. Poliisi seurasi häntä. Hän huomasi olevansa pienessä, miellyttävän lämpimässä huoneessa. Seinällä riippui ilmoitustaulu, jota koristi alastonkuvat naisista.

     "Olemme vähän parantaneet täällä viihtyvyyttä."

     Poliisi hymähti ymmärtäväisesti.

     "Ottaisitteko kahvia?"

     "Ei kiitos. Lääkäri kielsi minulta kahvin. Minulla on korkea verenpaine."

     "Vai niin, vai niin", mies sanoi ymmärtäväisesti.

     "Mitä noissa säiliövaunuissa kuljetetaan?"

     "Ei mitään. Ne ovat tyhjiä", rautatieläinen selitti.

     "Tyhjiä?" komisario ihmetteli.

     "Joo, tyhjiä. Selitän teille, miten homma täällä toimii. Niissä kohdissa, missä äsken seisoimme, vaunut saapuvat tehtaaseen. Ne viipyvät täällä jonkin aikaa. Minä tarkistan ne sitten, käyn ne läpi ja kirjaan ne päiväkirjaan. Sen te muuten näittekin. Sitten lähetän ne eteenpäin. Tehtaalla ne täytetään, ja sen jälkeen ne poistuvat laitokselta."

     "Samaa kautta kuin ne tulivatkin?"

     "Joo, täsmälleen. Poistuessa säiliöt kirjataan taas ylös."

     "Ahaa", komisario nyökkäsi hyväksyvästi.

     "Meidän tehtaamme kuuluu maailman suurimpiin yrityksiin. Sen pinta-ala on useita kymmeniä neliökilometrejä."

     "Voitteko kertoa minulle, mitä noihin säiliöihin täytetään, jos se ei ole salaista?"

     "Se vaihtelee. Useimmiten metanolia, ammoniakkia, eetteriä, formamidia, väriaineita, torjunta-aineita, organofosfaatteja ja ties mitä muuta saastaa. Tämä pyörii täällä aika yksitoikkoisesti. Tässä vihkosessa minulla on tarkka aikataulu vaunujen kuukausittaisesta täytöstä."

     "En tiennytkään, että teillä on noin laaja valikoima."

     "Sitä se todella on. Ensi vuonna tuotantoa on tarkoitus laajentaa entisestään."

     "Miten täyttö tapahtuu?"

     "Toistaiseksi puoliautomaattisesti. Meillä on täällä koneita, jotka on kytketty tietokoneeseen. Me vain kierrämme jokaisesta säiliöstä kannen auki, emmekä sen koommin huolehdi mistään. Tämän vuoden elokuusta lähtien toiminta on jo täysin automaattista, eli ilman ihmiskäden kosketusta."

     "Sehän on uskomatonta!"

     "Katsokaa! Näettekö nuo siniraitaiset säiliöt?"

     "Nuo, jotka ajavat nyt meitä kohti?"

     "Juuri ne. Ne täytetään ammoniakilla. Iltapäivällä veturi tuo tyhjät säiliöt. Silloin iltapäivävuoro juuri päättyy. Ne jäävät tänne luoksemme iltaan asti. Sillä välin kirjaamme niiden rekisterinumerot. Meidän täytyy avata niiden metallikannet, senhän minä jo teille sanoinkin. On vielä tarkistettava niiden alkuperäinen sisältö."

     "Miksi niin?" komisario kysyi.

     "Säiliöön jääneet jäänteet voisivat aiheuttaa räjähdyksen joutuessaan kosketuksiin erilaisen sisällön kanssa. Vaikka kaikki kirjataan ylös, virheitä voi silti sattua. Siksi tällainen varovaisuus. Mitä jos, jos..."

     "Onpa melkoista! En lainkaan tiennyt, mitä kaikkea voi tapahtua."

     "Herra komisario, kemia on erittäin mielenkiintoinen ala! Siellä tapahtuu kaikenlaista."

     "Ja mitä tapahtuu sen jälkeen?"

     Mies rykäisi.

     "Vasta myöhään illalla säiliöt täytetään, ja varhain aamulla ne lähtevät tehtaalta. Näin se täällä menee joka päivä. Yhä uudelleen. Aina sama sykli."

     "Mitä te ajattelette tuosta kadonneesta Greenistä?" poliisi kysyi yhtäkkiä.

     "En tiedä, mitä lisäisin. Ihmettelen, miten hän saattoi kestää sitä vanhaa noita-akkaa niin kauan. Minä olisin kuristanut hänet heti häiden jälkeisenä päivänä. Silti Green on mies kuin vuori. Jos hän olisi kerran läimäyttänyt häntä, se olisi ollut heti loppu. Mutta hän on sellainen hyväuskoinen hölmö. Tai pikemminkin pölkkypää. Ei hän tekisi pahaa kärpäsellekään. Hän on rehellinen ja tunnollinen ihminen. Työssä häneen voi luottaa. Koko sinä aikana, kun olen ollut täällä, en muista hänen koskaan myöhästyneen tai nukkuneen pommiin. Toisin kuin se hänen pirttihirmunsa. Se nainen oli astia täynnä myrkkyä. Piru hänet vieköön. En edes ihmettelisi, jos hänellä olisi kerran hermot menneet..."

     "Mitä te sillä tarkoitatte?"

     "Eipä mitään. Se tuli vain mieleeni."

     "Ja miten se oli tuon rouva Greenin laita?"

     "Hän kävi säännöllisesti miehensä luona töissä. Joka kerta viidestoista päivä, se on nimittäin palkkapäivä. Hänen mukaansa olisi voinut asettaa kalenterinsa."

     "Green sanoi samaa. Mutta miten hän pääsi tänne? Hänenhän täytyi kulkea portin kautta."

     Mies hymyili salaliittolaisen tavoin.

     "Portin kautta tuskinpa. Vartija ei olisi päästänyt häntä edes puomin ohi."

     "Miten sitten?"

     "Minäpä kerron sen teille, mutta ette saa hiiskua siitä kenellekään."

     "Olen hiljaa kuin hauta", komisario vakuutti.

     "No niin. Lähellä tätä rakennustamme on aidassa reikä. Sitä kautta hän aina tuli."

     "Ja oliko hän täällä sinä päivänä, kun hän katosi?"

     "Ei. En nähnyt häntä. Olin lähdössä kotiin. Roby, eli herra Green, oli juuri aloittamassa yövuoroaan."

     Poliisi kuunteli vaiti.

     "Minun täytyy taas mennä ulos. Ei auta muu. Hetken kuluttua saapuu uusi juna. Vaunut menevät noutamaan DMSO:ta."

     "Mitä se on?"

     "Dimetyylisulfoksidia, sellaista orgaanista liuotinta."

     "Voitteko vielä kertoa, mitä täytettiin juuri tuona viidentenätoista päivänä?"

     Mies katsoi kuluneeseen vihkoonsa.

     "Sen sanon teille aivan tarkasti. Se on kuukauden ainoa päivä, jolloin vaunuihin tankataan vitriolia. Erittäin kavalata kemikaalia! Jos upottaisitte kätenne siihen, se katoaisi kokonaan. Se kemiallinen peto puraisi sen irti."

     "Vai niin, viidestoista päivä...", komisario mumisi itsekseen.

     Sillä hetkellä hänen mieleensä juolahti tietty yhteys...

      https://pkjablunka.substack.com