Kääpiöstä

Kääpiöstä

      Kolopenka-kukkulan takana, keskellä pientä niittyä, asui pienessä savitalossa eräs kääpiö. Hänen nimensä oli Pamilio. Hän ei ollut enää mikään nuori mies. Hänellä oli selässään kolmekymmentäkolme ristiä. Tuona aikana hän oli tottunut yksinoloon ja eristykseen.

     Pamilio oli sivistynyt pikkumies. Hän tunsi yhteiskuntatieteet, hallitsi latinan ja kreikan, ja tunsi lääkekasvien voiman.

     Joka aamu hän astui ulos mökistään ja katseli auringonnousua. Tuota luonnon ihmettä katsellessaan hän tunsi kehossaan lämpimän silityksen. Päinvastoin huonolla säällä suru valtasi hänen sielunsa.

     Lounaan jälkeen hän kävi säännöllisellä kävelyllä.

     Eräänä toukokuun päivänä hän lähti punotun korin kanssa keräämään yrttejä. Kori täyttyi vähitellen voikukan, kaunokaisen, ajuruohon ja keuhkonyrtin kukista. Kun hän kulki halki maiseman, hän saapui ruohoiselle aukiolle. Keskellä seisoi valtava, leveä lehmus.

     Kääpiön huomion kiinnitti paksu oksa, joka makasi lähellä tuota vankkaa jättiläistä. Se oli ilmeisesti pudonnut kovan tuulenpuuskan aikana.

     ”Puu sopii polttopuuksi”, hän ajatteli.

     Hän tarttui oksaan ja veti sitä perässään. Se oli erittäin painava, joten menninkäisen täytyi levätä vähän väliä. Paluu kotiin venyi iltatunneille asti.

     Kotona hän sahasi oksan pieniksi pölkyiksi. Ne hän pinosi kasaan uunin viereen.

     Eräänä päivänä tuli kolkko sää. Taivas peittyi raskaisiin, tummiin pilviin, joista alkoi sataa rankasti. Satoi, satoi ja satoi. Kokonaiset kaksi päivää.

     Melankolia valtasi Pamilion. Silloin hän muisti lehmuspölkyt. Hän sai loistavan idean. Pehmeästä lehmuspuusta hän veisti pienen ukon.

     Kangastilkuista hän ompeli sille tweed-takinkestin, puuvillapaidan ja samettihousut. Härännahanyli jääneet palat palvelivat tyylikkäiden kenkien valmistuksessa. Hän muisti jopa yövaatteet. Kukallisesta flanellista hän teki ilmavan pyjaman.

     Kun työ oli valmis, hän katseli hahmoa mielihyvällä.

     ”Nyt täytyy vain valita nimi.”

     Hänen ei tarvinnut miettiä pitkään.

     ”Kehosi on lehmusta, latinaksi Tilia, joten nimesi on Tilánek.”

     Siitä hetkestä lähtien hän leikki tämän kanssa aamusta iltaan. Hän ei ollut enää yksin maailmassa.

     Seurana hänellä oli kuitenkin vain lelu.

     ”Kunpa tuo esine osaisi puhua”, Pamilio huokaisi kerran.

     Tuskin hän oli sanonut sen loppuun, kun puunukke heräsi eloon.

     ”Isä!” se sanoi tervetuliaisiksi.

     ”Poikaseni, et edes tiedä, millainen onni minua on kohdannut!”

     Yhtäkkiä Pamiliolla oli iloisempaa.

     Tilánek kotiutui mökkiin nopeasti. Hän omaksui kaikki kotityöt. Hän kokkasi, siivosi, pesi pyykkiä a silitti. Kun iltaisin tuli hiljaista, hän kertoi Pamiliolle erilaisia tarinoita ja satuja.

     Kääpiö kehui, millainen loistava apulainen hänellä oli. Valitettavasti tuo aika ei kestänyt kauan. Tilánek muuttui äkkiä. Hän istui koko päivän ikkunan ääressä ja katseli surullisena maisemaa.

     ”Mene ulos ja juokse vähän”, Pamilio ehdotti hänelle.

     ”Mitä minä ulkona tekisin? Siellä on joko liian kuuma tai taas liian kylmä”, pikkumies vastasi.

     Vähitellen Tilánekista tuli laiskuri ja makoilija. Muutos tapahtui myös hänen käytöksessään.

     Hän oli riitaisa, loukkaantuva, äkkipikainen, totlematon ja epäsiisti. Ja mikä vielä enemmän. Joskus varhaisesta aamusta myöhään iltaan asti hän puhui a puhui. Hän lörpötti jatkuvasti kaikenlaista pötyä kuin rikkinäinen rukki tai kielioppi.

     Pamilion päätä alkoi särkeä noista koko päivän kestävistä jorinoista. Hänen täytyi sekoittaa paju- ja mesiangervoteetä lievittääkseen kipua. Kun on juonut juoman, puristava kipu lakkasi.

     Valitettavasti ajan myötä yrtit eivät enää auttaneet. Eikä edes vahva uute raaoista unikonsiemenistä.

     Myös Pamilio muuttui. Hänelle ei maistunut ruoka, hän oli masentunut, eikä hän saanut iltaisin unta. Joskus hän itki hieman. Hän ei ollut enää se iloinen pikku ihminen, täynnä elämää ja iloa. Hän oli vaitonainen, huolestunut a loppuunpalanut. Tuona aikana hän vanheni viisi vuotta. Hän harmaantui.

     Eräänä päivänä Pamilio huomasi, että jauhot ja sokeri olivat loppumassa. Hän päätti lähteä ostoksille.

     ”Tilánek, huomenna minun täytyy käydä kaupungissa ostamassa elintarvikkeita.”

     ”En minä minnekään mene. Ihmiset eivät kiinnosta minua. Jään kotiin!”

     ”Miten vain haluat”, kääpiö sanoi.

     Pikkumies otti kaapista pienen pellavakontin. Hän laittoi sinne lääkeyrttejä, hunajaa, kuivattuja sieniä ja voikukkaviiniä.

     Seuraavana päivänä Pamilio lähti matkaan. Kun hän lähti mökistä, hän sanoi: ”Sanonpa sinulle, Tilánek, ole kiltisti äläkä avaa kenellekään ovea.”

     ”Älä huoli, isä!” jälkeläinen tiuskahti.

     Mökin edessä kääpiötä tervehti upea päivä. Taivas oli pilvetön, aurinko lämmitti mukavasti. Hän asteli reippaasti ja hyräili iloista laulua. Matka joutui nopeasti.

     Kaupungin torilla hän myi tuotteensa a osti tarvittavat elintarvikkeet.

     Vain hetkeksi hän viivähti paikallisessa majatalossa, jossa hän joi pienen hanaoluen. Herkullisen juoman virkistämänä hän suuntasi iltapäivällä kotiin.

     Kun hän lähestyi mökkiä, hänellä oli outo aavistus. Hän avasi varovasti oven a astui tupiin. Hän tunsi tutun ja pistävän tuoksun.

     Mitä hän näkeekään! Täydellinen hävitys! Tilánek makasi selällään sängyssä rötköttäen. Edes nahkakenkiään hän ei ollut ottanut pois! Hän hengitti tyytyväisenä. Sängyn vieressä lojui tyhjä pihlajanmarjaviinapullo. Pöydällä hän näki kaatuneita laseja. Niissä oli vadelma-, vatukka- ja ruusunmarjahillon jäänteitä.

     Kääpiö laski kontin maahan.

     ”Ostin sinulle lahjan, mutta et saa mitään, senkin kiitämätön! Et ansaitse sitä!”

     Viha kiehui hänessä.

     ”Sinä senkin juoppo! Kelvoton poika!”

     Menninkäisen käytös oli ylittänyt kaikki rajat. Kärsivällisyyden malja vuoti yli.

     Sillä hetkellä Pamilion kärsivällisyys loppui.

     Hän ratkaisi tilanteen päättäväisesti.

      Tulenkestävään uuniin hän laittoi rypistettyjä vanhoja sanomalehtiä. Niiden päälle hän asetti kuivia risuja ja pihkaisia männynkäpyjä. Sitten puuttui vain sytyttäminen.

     Hetkessä uuni hehkui punaisena. Lämpötila sisällä nousi kuin korkeapaineuunissa.

     Tilánek nukkui sikeästi ja hymyili suloisesti. Ehkä hän näki jotain kaunista unta.

     Pamilio avasi uunin luukun selälleen. Sitten hän otti pienen kääpiön varovasti syliinsä.

     ”Paistu nyt ikuisesti helvetin tulessa”, hän sanoi ja heitti ruumiin hehkuviin liekkeihin.

     Hän paiskasi kannen nopeasti kiinni.

     ”Deus tecum!”

     Sillä hetkellä ulkona pimeni. Pian salamoi ja kuului ukkosen jyrähdys. Koko mökki vavahti perustuksiaan myöten.

     Ennen kuin ehti sanoa Popocatépetl, vallitsi taas hautahiljaisuus. Sen keskeytti seinäkellon kumahdus. Se löi juuri puoli kahdeksan. Ulkona oli vielä valoisaa.

     ”Kremaatio on päättynyt! Taloudenpito on ohi! Kiduttaja on poissa!” Pamilio huokaisi helpotuksesta.

     Hän astui seinäkalenterin luo. Lyijykynällä hän teki pienen mustan ristin heinäkuun kuudennen päivän kohdalle.

     Siitä päivästä lähtien hän nukkui rauhallisesti ja tyytyväisenä. Hän odotti taas auringonnousuja. Hän sai taas suunnattoman elämänhalun...

https://pkjablunka.substack.com