Firesnake | Huuliherpes

Huuliherpes

     Illan suussa herra Tischlerille tapahtui ikävä asia. Hänen nenänsä päähän ilmestyi märkivä huuliherpes. Se levisi kuin jokin vastenmielinen sieni. Herra Tischler katsoi surullisena peilistä tuota ilmiötä. – Ja hänen on määrä mennä huomenna keisarin audienssille!

     "Koko elämäni aikana... koko elämäni aikana minulle ei ole tapahtunut mitään tällaista. Miksi juuri nyt minua koetteli?" hän voihki.

     Hän tarkkaili itseään jatkuvasti peilistä.

     "Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kaikkein epäsopivimmalla hetkellä! Mitä hallitsija ajattelee minusta? Hän tuntee varmasti inhoa persoonaani kohtaan. Hänen silmissään näytän räkäiseltä keuhkotautiselta. Hän katsoo tuota nokkaani ja hänelle tulee paha olo. Jumala varjelkoon, etten tartuta häntä!"

     Näin hän pohti.

     "Minä en taida selvitä tästä! Kunpa tuota käyntiä voisi edes siirtää myöhemmäksi! Kahdella tai kolmella päivällä. Mutta se ei tule kysymykseen. – Jos en tule, Hänen Majesteettinsa pitää sitä majesteettirikoksena. Jos taas ilmestyn paikalle, hän tuumii sen olevan pilkkaa ja provokaatiota. Mikä riesa! Mikä katastrofi! Mitä minä oikein teen?"

     Hän tuli yhä surullisemmaksi ja surullisemmaksi.

     "Miten ratkaista tämä tukala tilanne?" hän mietti.

     Sitten hän sai pelastavan ajatuksen!

     "Ainoa mahdollisuus on mennä lääkäriin. Mutta kenen luokse?"

     Hän mietti hetken.

     "Tässä lähellä on yhden sellaisen vastaanotto. En ole tosin kuullut hänestä hyviä suosituksia, mutta ehkä ne ovat vain huhuja. Lääkäri mikä lääkäri. Ihmiset puhuvat mitä sattuu."

     Hän ei epäröinyt sekuntiakaan ja lähti lääkärin luokse. Vastaanotto ei onneksi ollut kaukana. Vajaan varttitunnin kävelymatka. Ensin hän kulki suoraan jalkakäytävää pitkin. Kuljettuaan noin sata metriä hän kääntyi vasemmalle ja kulki läpikulun läpi. Hän nousi sivurappusia pitkin ensimmäiseen kerrokseen. Hän seisoi massiivisen tammoven edessä. Hänen huomionsa kiinnitti heti kilpi, johon oli kirjoitettu kultaisin kirjaimin "Tohtori Schnellzug".

     Hän veti reippaasti koristeellisesta köydestä. Kello kilahti. Hetkeen ei tapahtunut mitään, sitten hän kuuli laahaavia askeleita.

     Oven takaa kuului: "Kuka kumma tähän aikaan! Kuka siellä on?"

     "Se olen minä. Tischler. Anton Tischler – Hradební kuusi, kultaseppä."

     Avain rämisi lukossa. Ovi aukesi. Ovella seisoi valkoisessa puuvillaisessa yöpaidassa noin viisikymmentävuotias mies. Tukka sekaisin ja kasvot tylyinä. Hän tuijotti silmälasiensa yli kutsumatonta vierasta.

     "Mies hyvä, ettekö tiedä paljonko kello on?... Juuri äsken kellot löivät keskiyön. Oletteko kenties tullut hulluksi?"

     "Pyydän kovasti anteeksi, herra tohtori, että herätin teidät hurskaasta unestanne. Mutta on tapahtunut kamala asia! Muuten en olisi rohjennut lainkaan häiritä."

     Lääkäri siristeli silmiään.

     "Onko kyse hengestänne?" hän täräytti.

     "Jostain paljon pahemmasta!"

     "Jos teillä on ranskan tauti, voin vakuuttaa, ettette kuole vielä tänään."

     Tulija sanoi itkuisesti: "Se on paljon vakavampaa kuin voitte kuvitellakaan."

     "Akuuttia? Kiireellistä?"

     Mies nyökkäsi.

     "Tulkaa sitten peremmäksi, mies hyvä. Minkäs teille voi! Herätitte minut kuitenkin!"

     Herra Tischler seurasi tohtoria. He kulkivat kapeaa käytävää pitkin ja päätyivät suoraan vastaanottohuoneeseen.

     "Istukaa tähän ja kertokaa kunnolla, mikä teitä oikein vaivaa", lääkäri valitsi jo lempeämmän sävyn.

     Mies veti henkeä ja aloitti: "Rakas keisarimme ja valistunut hallitsijamme on kutsunut minut henkilökohtaisesti audienssille."

     "No ja mitä sitten?" tohtori sanoi välinpitämättömästi.

     "Mutta kun en voi mennä hänen luokseen!"

     "Ja miksipä niin? Onko teillä kenties juoksuvatsa?"

     "Minulle tapahtui kauhea asia. Katsokaa vain nenääni. Minulla on siinä märkivä paise", herra Tischler sanoi syyttävästi ja osoitti sormellaan kyseistä kohtaa.

     Tohtori katsoi nenää. Hän tarkkaili vaurioitunutta kohtaa huolellisesti. Vasta nyt hän huomasi tuon erikoisen ilmiön.

     "Niin niin... Se on selvä ihottuma. Se on hoidettavissa! Se häviää viikossa. Riittää, kun aloitetaan asianmukainen lääkehoito."

     "Vasta viikon päästä!!!!" herra Tischler vaikeroi, "silloin on jo liian myöhäistä! Minun on saatava se pois heti! Huomennna aamulla menen sinne kuulemiseen."

     "Se on mahdotonta! Se on kerrassaan poissuljettua! En ole mikään taikuri. Sellaisia temppuja en osaa tehdä. Kääntykää puoskarien puoleen!"

     Mies tuli surulliseksi. Hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet. Hän nyyhkytti.

     Lääkäri katseli häntä. Yhtäkkiä hän tunsi sääliä miestä kohtaan.

     "Sanotte, että teidän on mentävä huomenna audienssille?"

     "Kyllä", mies kuiskasi.

"Hm... hmm. Ehkä... Kenties tässä olisi tietty ratkaisu... ehkä yksi koeteltu keino auttaisi", tohtori sanoi toiveikkaana.

     Herra Tischlerin silmät kirkastuivat.

     "Todellako? Ihanko oikeasti?"

     "Kuitenkaan en takaa sataprosenttista onnistumista. Sanon sen jo etukäteen."

     "Ja mikä se keino on?" herra Tischler puuskahti.

     Vanhus ei vastannut. Hän katosi viereiseen huoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi puisen tikun kanssa, jonka päässä oli kellertävä pumpulituppo.

     "Tämä on tällä hetkellä ainoa mahdollinen terapia", hän julisti itsevarmasti.

     Herra Tischlerin katse kiinnittyi tuohon kuitupalaan.

     "Jos tämäkin epäonnistuu, sitten en enää tiedä... Nyt sivelen nenänne tällä eliksiirillä. Älkää pelätkö. Se kirvelee vain hieman. Tuo neste sisältää nimittäin spriitä."

     Ennen kuin herra Tischler ehti toipua, lääkäri pyyhkäisi tupolla sairaasta kohdasta.

     "Aúúúúú", potilas karjaisi hirvittävästi.

     Hänen silmistään purkautui herneen kokoisia kyyneleitä. Valtava kipu täytti koko hänen kehonsa.

     "Kaikkien paholaisten ja sarvipäiden nimeen! Sehän polttaa ihoni puhki. Aaaaah, se sattuu! Se sattuu! Tätä ei kestä! Se polttaa kuin tuli, tohtori! Mitä syövyttävää ainetta tämä on?"

     "No, no... Ei se mitään", lääkäri tyynnytteli häntä, "ei se varmasti enää satu niin paljon, eihän?... On nähtävissä, että lääke vaikuttaa... Hetken kuluttua kipu menee ohi ja hellittää."

     Herra Tischleristä tuntui, että kipu päinvastoin kasvoi geometrisessa sarjassa.

     "Tohtori, teidän on täytynyt kaataa tähän kuningasvettä tai jotain kaliumia."

     Lääkäri hymyili tyytyväisenä.

     "Noin, se on siinä! Sanoinhan, että se on ihme!"

     Mies vääristeli yhä kasvojaan.

     "Sattuuko?"

     "Minun täytyisi olla kuollut, etten tuntisi mitään", sairas sanoi kuivasti.

     "Varmuuden vuoksi annan teille jotain kipuun... Diasetyylimorfiinia... Jottette kärsisi", tohtori sanoi ja tiputti lusikalle kaksikymmentä tippaa.

     "Nielaiskaa tämä! Se helpottaa oloanne."

     Herra Tischleriä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Ja todellakin, hetken kuluttua kipu oli jo siedettävämpää ja hyväksyttävämpää. Sitä pystyi jo kestämään.

     Vanha tohtori haukotteli unisesti. Starý doktor ospale zívl.

"Noin, nyt voin vihdoinkin mennä taas nukkumaan!" hän sanoi tyytyväisenä. "Saan kaksi kultarahaa! Toimenpiteestä ja lääkkeistä."

     Herra Tischleristä se tuntui hieman paljolta, mutta hän antoi rahat lopulta.

     Tohtori saattoi hänet ovelle, ja hyvästellessään häntä hän kuiskasi melkein isällisesti: "Ja kun taas tarvitsette jotain, poikaiskaa täällä. Mutta ei näin myöhään."

     Sitten he erosivat.

     Herra Tischler astui pimeyteen.

     Kotona hän livahti nopeasti sänkyyn ja nukahti vanhurskaiden uneen.

     Heti varhain aamulla hän nousi ja katsoi peiliin. Hän tarkasteli itseään vasemmalta ja oikealta. Huuliherpeksestä ei ollut jälkeäkään.

     "Tuo tohtori on todellakin ihmeellinen! Ja hänestä sanotaan, että hän voisi parantaa korkeintaan hevosia!... Eikä hän ollut aivan halpakaan... Pääasia, että hän auttoi."

     Hän riisui yöpukunsa ja alkoi hitaasti pukeutua...

     https://pkjablunka.substack.com